MUUT JUTUT

Tour de Helsinki on sitten ohi. Voipi olla (jos innostun), että siitä tulee paljonkin sanomista, mutta lyhyesti ja ytimekkäästi olipa mahtava reisu.

Viikko ennen kisaa mietin, että miten tuohon nyt sitten pitää valmistautua. Käytännössähän olen ajellut vain tuollaisia 25-55 km lenkkejä aikapulasta johtuen. Viime viikon perjantaina tein sitten pisimmän lenkin ikinä eli 74 km keskinopeuden ollessa 28 km/h (huomaa, että liikennevalot etc. haittaavat jonnin verran keskinopeutta, lähiympäristössä kun ajelen). Se lenkki tuntui hyvältä ja antoi uskoa, että 140 km on täysin toteutettavissa. Tällä viikolla ennen kisaa teinkin sitten vain kolme kevyttä lenkkiä plus yhden juoksulenkin Eliaksen kanssa.

Lauantaina käväisin hakemassa numerolapun ja ajanottochipin.

Lisäksi suoritin jonkinasteisen pyörän huollon, siitäkin huolimatta, että sadetta oli luvassa sunnuntaille. Totesin edellisessä postauksessa, että Langster pitää pientä kitinää ja kyllä se vaan niin oli, että ketjuista se tuli. Huollon jälkeen tein koestuslenkin ja oli paljon parempi. Tosin nyt kun ketjut kerkesivät alkusyksyn aikana sotkeentumaan aika lailla niin voipi olla, että tarvitaan vähän parempaa linimenttiä, jotta ne tulisivat jälleen oikein puhtaiksi. Nyt oli vain harja ja voiteluöljy käytössä, mutta hyvä näinkin. Jos oikein laiskottaa niin uudet ketjut.

Sunnuntai aamuna herätys klo 8.00 ja aamupuurot koko perheelle. Kahvit vielä perään niin siinä se tankkaus sitten olikin. Pelasin aika varman päälle eli otin repun mukaan, jonne tungin huoltovälineet, rahaa ja liivit. Ajopaidan taskuihin sitten suklaaevästä ja pari pientä extra vesipulloa, jos pääpullosta vesi loppuu. Täytyy varmaan tällaisia kisoja varten hommata se toinen pulloteline ja itse pullokin niin ei tarvii repussa kantaa. Ja tosiaankin, jos hommais vielä oikeanlaiset varusteet niin ei tarttis sitä reppua ollenkaan.

Mitäs oikeeta mulla olikaan? Pyörä, kypärä, hanskat, ajoshortsit ja paita. Alle laitoin sitten ei-oikeeta eli pitkät juoksutrikoot ja pitkän urheilupaidan. Jaloissa lenkkarit. Mutta hyvin pärjäsin noillakin. Mutta jos se reppu olis poissa niin varmasti fiilis ajaa olis erilainen.

Koko perhe lähti mukaan Velolle. Kansaa oli kuin pipoo ja hienoja pyöriä myös. Vähän tunsi olonsa orvoks, kun sinkulalla lähti liikenteeseen, mutta mikäs siinä, itseäni vastaan tuo kisa kuitenkin oli. Omien reenien ja tuntemusten perusteella ajattelin, että 5 tuntia ja 30 minuuttia ja olen tyytyväinen, 5 tuntia optimaalinen aika. Tuohon viiteen tuntiin vaaditaan lähes 30 kilsan keskituntivauhti. Mutta ajatttelin, että kyllä se mahdollista on.

Pari fotoo ennen starttia.

Perhe oli mukana saattelemassa matkaan.

Startti klo 11.00 ja liikkeelle. Olin vähän pihalla, kun en oikeen löytänyt niitä vauhtiryhmiä. Taisin olla 30:n ja 32:n vieressä, mutta aattelin, että alku mennään kuitenkin sillee rauhallisesti niin kyllä se oma paikka sieltä sitten löytyy.

Lähtö tapahtunut.

Eli ne ekat 10 kilsaa mentiin rauhassa letkassa ja vasta Karakalliossa sai alkaa paahtaan sen mitä nyt aikoi paahtaa. Letkassahan sitä sitten mentiin ja opettelin sitä ryhmässä ajoo. Ryhmäajoon lähdin täysin ummikkona mukaan, mutta mielestäni se meni ihan kivasti. Parhaiten pärjäs, kun pysy vaan edessä menevän takana ja jos lähti ohittamaan, vilkaisu taakse ja käsimerkki niin se oli siinä. Tuli siinä opittua nuo käsimerkitkin ihan hyvin. Tosin toki olin lukenut ryhmäajon ohjeita netistä ja käsimerkeistäkin siellä mainittiin.

EDITTI: fillari.fi foorumilta löysin ettei taakse saisi katsoa. (tähän sitten se toinen shamehymiö).

Aika pian huomasin (ainakin alkutaipaleella) ja niin kuin vähän ounastelin ennakkoon, että

Nootti 1: Odotin, että se eka HC nousu jossain Velskolan tienoilla olisi ollut rankka, mutta eihän se sitä ollut. Ja tosiaan, sain mennä kaikkien edellä olevien ohi, kun oma kypsyys suoriutumiseen oli, noh, vähän parempaa. Jotain hyötyä siis sinkulalla ajosta on ollut, koska ylämäetkin on vedettävä hyvää vauhtia, jotta ajo tuntuu hyvältä eikä rasita liikaa. Toki pitää myöntää, että jonkin ajan päästä kaverit sitten tulivat ohi (hyvät myötäiset). Kisan loppupuolella ajoin sitten järkevämmin eli en lähtenyt höntyilemään ylämäissä, koska käytännössä se olisi ollut vain voimien haaskausta ja turhaa.

Mutta todellisuudessa se Velskolan tie oli todella hauska ajaa. Sai vetää ylämäissä hyvää vauhtia, kun tiesi, että kohta alamäessä saa huilata. Hauska osuus kerta kaikkiaan.

Muutama foto Kellonummen hautausmaan kohdalta (perhe kerkesi juuri ajoissa paikalle ennen kuin kärkijoukko tuli).

Koska en tunne reittiä nimeltä kovinkaan hyvin niin paikat saattaa olla vähän epämääräisiä, parempi pysyä siis kilometreissä. Ekalle huoltopaikalle (taisi olla vähän alta 40 km) tulin ryhmän mukana ja sinne siis vähän tankkaamaan ja huussissa käynti totta kai. Energiajuoma maistui hyvällle ja kyllä niistä muistakin tarjottavista varmasti hyötyä oli. Pieni jaloittelu teki todella terää jaloille ja matka jatkuikin hyvällä temmolla eteenpäin.

Toinen huoltopaikka tuli vähän yllättäen aika nopeasti (reilu 60 km muistaakseni), mutta päätin, että poikkean myös siellä. Nyt tyydyin vain juomaan ja jatkoin ripeästi matkaa. Tässä kohtaa kävi tuuri, kun päädyin yhden ryhmän mukaan, joka ajoi meikäläisen tasolle kiitettävää vauhtia, ja nyt voidaan sanoa, että tuossa kohtaa lähti meikäläisen kisa kunnolla käyntiin. Vauhtia tuli himpun verran lisää ja onneksi ajo tuntui erittäin hyvältä. Siinäpä oli mukava körötellä ryhmän mukana.

Tässä kohtaa sitten pitää todeta se, että kuinka paljon tuo ryhmässä ajo on helpompaa kuin itse polkee yksin. Siis ero oli aivan käsittämätön. Kun yksin on vetänyt lenkkiä niin nopeus on ollut 27-32 km/h, joissakin hyvissä paikoissa jopa 35-36 km/h. Mutta nyt kun vedettiin ryhmässä niin itse asiassa meidän perusvauhti oli koko ajan 30-32 km/h. Kun tuli ne, jo edellä mainitut myötäset tai jopa tasasetkin pätkät niin pystyin vetään ryhmän mukana jopa 39 km/h, kun tiesi, että kohta voi palautua. Mutta jotta tuohon 39:äänkin päästään niin sotkea saa siis aivan vimmatusti. Mutta niin se vain onnistui (tähän kohtaan todetaan, että lopussa ei sitten ollut enää niin rutistusvaraa). Tässä vaiheessa kisaa olin todella tyytyväinen. Varsinkin kun jossakin vaiheessa (tarkkaan en osaa sanoa, mutta oisko jossakin 75-80 km kohdalla) vauhti ryhmän kärjessä vain kiihtyi ja oma meno tuntui siltä, että peesiin vaan. Se oli siis aivan uskomaton tunne, kun jaloista voima siirtyy pyöriin ja pysyy kavereiden mukana. Siinä mentiin vähän kovempaa jonkin aikaa ja ryhmä (kait) hajosi vähäsen, tai ainakin meikä meni useammasta ohi tuossa kohtaa. Todettakoon edelleen tähän kohtaan, että en kisannut muita vastaan vaan halusin kattoo mitä äijästä saadaan irti.

Tähän todennäköisesti kovavauhtisimpaan jaksoon omassa kisassa havaitsin, että motivaatio jaksaa nousi kertaheitolla 90 kilsan kohdalla, kun totesin, että enää 50 km jäljellä. Kohta tämäkin hauskuus loppuu. Kolmannen huoltopaikan ohitin, kun meno tuntui ihan hyvälle. Toki takaraivossa raksutti, että sippi taimikäsenytonkaan saattaa tulla hyvinkin yllättäen. Kolmannen huoltopaikan jälkeen sainkin olla vähän aikaa vetäjänä. Luulin, että muut jäi ottaa evästä, mutta kyllä sieltä osa porukasta tuli mukana, ja kohta sitten ohikin.

100 kilsan kohdalla alkoi sitten se pelko numero 2 eli sade. Oikeastaan se ei sittenkään haitannut menoa yhtään, paikat vaan oli vähän märkinä, kun oma vaatetus ei ollut mitenkään sateen kestävää. Varsinkin kengät oli märkänä ja varpaita alkoi jopa jäätämään, kun vesi litisi kengissä. Ja kenkinä siis Adidaksen hieman paremmat lenkkarit. Kaipa se täytyy ne kunnon pyöräkengät ensi kesäksi ostaa. Sadetta kesti jotain 15 kilsaa ja itse asiassa en edes heti huomannut sitä, kun se loppui. Totesin vain yhdessä vaiheessa, että lasit pysyy kuivana.

(Se pelko numero 1 oli rengasrikko, jota ei onneksi tapahtunut).

Jossakin kohtaa mentiin kait lähdenväylän ali vähän isompaa tietä ja siinä tapahtui pieniä spurtteja, kun yritti pysyä kahden kaverin perässä. Siinä kohtaa pelästyin ekan kerran, koska takareisissä tuntui krampin alkeet. Onneksi pätkä (spurtti) oli lyhyt ja päästiin takaisin päiväjärjestykseen niin reidetkin sitten rauhoittuivat.

Oliskohan se sitten ollut sateen loppuvaiheessa, kun meitä oli sellainen vähän isompi porukka. Letkassa vedettiin mukavasti. Mutta pikku hiljaa siitä alkoi kaveria tippumaan pois ja ite kuitenkin jaksoin painaa, joten eikun hanaa vaan. Ryhmä pieneni niin, että meitä oli 5 kaveria jotain 15 km ennen maalia. Toki saattoi olla, että osa lähti menemään edellä kovempaa, mutta pieni ryhmä meitä oli kuitenkin. Meikä tietty tuli joukon hännillä, kun ei tuossa vaiheessa oikein puhti varmaan olis riittänyt vetämään. Matkan rasitukset alkoivat siis näkyä. Ja niinhän siinä kävi, että pienen nyppylän jälkeisen alamäen missasin (lue: ei oikein jaksanut ottaa spurttia) niin kaverit karkas. Saivat aika hyvin pidettyä vauhtia vielä tasaisella, joten tunnustettava se oli, että nyt ne meni. Itse asiassa koko porukka hajos totaalisesti, joten en ollut ainoa. Välimatka oli jonkinmoinen. Havaitsin kuitenkin, kun perustasainen ja loivat ylämäet tulivat kuvioihin mukaan, että aloin saavuttamaan kavereita. Ekana sain kiinnni sen skorpioni kaverin (kuva, juttukaveri). Aattelin, että menen ohi ja tarjoon peesiapua, mutta kaveri kertoi maalissa, että jalat oli tuossa kohtaa sen verran hyytelöä, ettei pysynyt mukana. Meikällä tuntui tosi hyvältä tuossa kohtaa, tuli ihan sellainen tunne, että nyt on draivi päällä, vaikka se vauhti ei niin älyttömän kovaa enää tuossa vaiheessa ollut. Sain pari muutakin kaveria kiinni ja olin aika ylpeä itsestäni, kun sain heidätkin ohittaa ja jatkaa yksinäni matkaa. Tosin jossakin vaiheessa tuntui, että toinen lähti peesiin, mutta kun en koskaan katsonut taakse, en voinut olla varma asiasta. Mutta jos peesissä tuli niin ihan hyvä niin.

Sellainen jännä juttu oli lopussa, kun mentiin kehä 1:n yli niin totes, että tässä ollaan, mutta sittenkin jotenkin tuntui siltä, että paikka oli vähän hakusessa. Eli väsymys painoi ja kaikki ajatus ja voima oli vain vauhdin ylläpito loppuun saakka.

Joka tapauksesa viimeiset 6 km tulin yksikseni. Vauhti oli kuitenkin jonkin verran tippunut eli väsymys alkoi painaa, mutta kuitenkin tuntui, että jaksoi puristaa ne viimeisetkin suklaamössöt ulos, jotta pääsee kunnialla maaliin. Ja täytyy kyllä myöntää, että tuntui aika mahtavalta ne vikat kilsat, kun jaksoi puristaa sen minkä puristi. Yleisö kannusti upeasti koko matkan aikana, mutta varsinkin lopussa se antoi lisämotivaatiota. Olihan se hauska tulla Velodromille, ja tulihan siellä yksi kaveri muutaman metrin perässä (ainakin kuvan mukaan).

No se aika sitten. TdH:n omilla sivuilla ei ainakaan vielä ole tuloksia (tätä kirjoittaessa), mutta alla linkki. Sijoitus oli 588. ja aika oli 4.53,40. Täh. Tämähän meni nyt vähän yläkanttiin ainakin ennakkoasetelmien puolesta. Eipä anneta sen häiritä kuitenkaan. Voittajille hävisin vain 1 tunti ja 20 minuuttia.
Linkki tuloksiin.

Kaikki siis meni aivan mahtavasti koko kisan aikana, ei pienintäkään ongelmaa. Joten harmikseni täytyy todeta, että ainoa moka, joka mulle tapahtui, tapahtui vasta maalissa. Olihan mulla oma aikarauta mukana pyörässä. Ja siitä olis ollut mukava katsoa (kevyet) tilastot, kun ne kaksi taukoa olisi otettu pois. Mutta eipä nyt katsota. Maaliintulon jälkeen yritin ottaa mittaria irti, jottei tule yhtään kävelyvauhtista dataa mittariin, mutta vahingossa (väsymyksestä sekaisin?) sekosin vapautusvivun kanssa ja painoin erehdyksessä mittarin ainoaa nappia, ja kun sitä painaa riittävän pitkään niin se siitä datasta. Joka tapauksessa jossakin reilun sadan kilsan kohdalla oma mittari näytti keskivauhdiksi 30,1. Hyvin todennäköisesti se ei tuosta paljoakaan (jos yhtään) noussut, koska loppu kyllä tultiin alle 30 vauhtia.

Mitäs tähän nyt sitten pitäisi sanoa.

Mahtava kisa, keli ok, aika yli odotusten. Siis ei voi olla kuin tyytyväinen ja eikun odottamaan ensi vuotta ja aikaparannusta. Todennäköisesti sinkulalla silloinkin.

Kiitokset sille skorpionin kuva persuuksissa ajavalle. Oli mukavat juttutuokiot muutamaan kertaan matkan aikana (näkyy muuten kuvassa, kun jutellaan velon nurmikolla). Toinen kaveri oli se, jonka takapäästä (pyörän siis) kuului alkumatkalla aikamoinen kolke. Plus pari muuta kaveria, joiden kanssa tuli vaihdettua muutamat kommentit.

verit niistä kertoivat käsimerkein. Ja nyt kyllä viimeistään huomas kuinka paljon parempi on ajaa tiellä kuin jossain pyörätiellä, joka usein on huomattavasti epätasaisempi.

Please, muistakaa, että tämä on noviisin kirjoitus. Tämä oli kuitenkin meikäläisen

Älyttömän suuret kiitokset järjestäjille ja avustajille ja kaikille, joilla olit jalat mukana tässä touhussa.

Tätä ajatellaan pitkään! Ja niin kuin eräs kaveri kertoi fillari.fi foorumilla, kipinä syttyi.

Ja lopuksi vielä muutamat fotot.

Velon loppusuora aukeaa.

Emäntä sanoi, että himmasin vauhtia ja ei onnistunut foto. Näinhän todellakin kävi kun tuuletin hieman.

Takareidet meinas krampata niin piti vähän venytellä.

Skorpioni kaverin kanssa loppujutustelut. Kiitos matkaseurasta!

Ruokajono oli niin pitkä, joten poikke.